VIERASKYNÄ: TIE ÄITIYTEEN - JANNA

Janna, 21 vuotta.

Oli sunnuntai, 31. maaliskuuta 2013, kuukautiskierron 38. päivä, joka ei kuitenkaan ollut yllätys, sillä kiertoni vaihteli parista viikosta aina 70 päivään. Näin oli ollut jo yli vuoden ajan ja olin viimein sisäistänyt sen, etten vain onnistuisi raskautumaan, johan sitä oli odoteltu. Aleksi lähti sukulaistensa luo syömään, mutta meillä oli ollut vähän riitaa, joten mä jäin mielummin kotiin. Sainpahan olla pahoinvointinikin kanssa rauhassa. Raskausoireet oli tuttuja juttuja jo useamman kuukauden ajalta, sillä kroppa kehitteli niitä kiusaksi aina kuukautisten ollessa myöhässä. Mulla oli tapana tehdä testejä kyllästyttyäni oireisiin, sillä päivän tai parin päästä testistä alkoi menkat. Sama suunnitelma oli tälläkin kertaa, mutta jokin muutti kaiken. Vihdoin ne kauan odotetut kaksi viivaa!

Raskaus oli yhtä helvettiä alusta loppuun. Pahoinvointi alkoi raskausviikolla neljä ja oksensin vaihtelevasti 5 - 15 kertaa vuorokaudessa. Joka puolella hoettiin sen menevän ohi viikkoon 12 mennessä, sitten viikkoon 20 ja tämän jälkeen kukaan ei sanonut enää mitään. Oksensin kaiken mitä söin ennen kello 20, toisinaan sen jälkeenkin, ja pelkästään istumaan nouseminen sai oksentamaan. Join pillin kanssa sängyssä maaten, jotta edes nesteet pysyisivät sisällä, mutta menestys oli vaihtelevaa ja 14. raskausviikolla jouduin tiputukseen. Pelkästään suihkussa käyminen vei kaikki voimat ja suihkun jälkeen oli enää mahdoton kävellä omin voimin sänkyyn, joten mies talutti tai kantoi mut takaisin lepäämään. Lopulta olin maannut sairauslomalla seitsemän kuukautta ja pahoinvointia kesti aina synnytykseen asti, eli raskausviikolle 40+3. 

Raskausviikolla 20 pahoinvointi sai seurakseen supistukset. Neuvolasta neuvottiin ottamaan varovasti ja lepäilemään paljon, vaikka sitähän olin tehnyt alusta alkaen. Syyskuun ensimmäisellä viikolla oli luvassa muutto. Tavaroita oli todella vaikea pakata etukäteen, sillä niitä tarvitsi vielä lähes muuttopäivään saakka. Paria päivää ennen aloin pakkaamaan sitten toden teolla ja parissa päivässä kaikki tavarat olivat laatikoissa. Muuttopäivänä otin rennosti, en kantanut kuin kevyimpiä juttuja ja kaikki meni hyvin. Oltiin asuttu uudessa kodissa muutama päivä, kun tuolilta noustessa tunsin järkyttävän kivun vatsassa. Kipu hellitti vähän, mutta se tuntui kuitenkin koko ajan ja vatsa oli kivikova 24/7. Keskiviikosta sunnuntaihin sinnittelin oloni kanssa, kunnes A lähes pakotti mut soittamaan Tyksiin. Oli sunnuntai-ilta ja me lähdettiin kohti sairaalaa, kun viikkoja oli kasassa 29. Sisätutkimusta tehdessä ultraaja oli aika hiljaa. Sitten tämä tokaisi toiselle hoitajalle jotain ja hetken päästä meille kerrottiin, kuinka vauvan pää tuntuu selkeästi ja kohdun sisäsuun olevan kolme senttiä auki. Meidät laitettiin käytävälle odottelemaan ja jonkin ajan kuluttua lääkäri tuli sanomaan, että Aleksin olisi lähdettävä kotiin ja mun jäätävä osastolle. Itku kurkussa puin sairaalavaatteet päälle samalla, kun kuuntelin lääkärin ohjeistusta. Siitä lähtien aloin syömään supistusten estolääkitystä ja mulle annettiin kumpaankin pakaraan kortisonipiikit kypsyttämään pojan keuhkoja, koska oli riski, että tämä syntyisi seuraavien viikkojen aikana. Sain käydä vessassa, mutta muuten mut määrättiin loppuraskaudeksi ehdottomaan liikkumis-, istumis- ja yhdyntäkieltoon. Mun oli tarkoitus olla sairaalassa pidemmän aikaa, mutta sain puhuttua itseni kahden päivän jälkeen kotiin vuodepotilaaksi.

Jossain vaiheessa aloin väsymään henkisesti. Mun oli vaikea iloita enää mistään ja nukuin suurimman osan päivästä, koska en jaksanut sängyssä maatessa tehdä muutakaan. Lopulta oltiin tilanteessa, jossa nukuin 22 tuntia vuorokaudesta ja kaksi tuntia käytin itkemiseen. Olisin halunnut kuolla, toivoin kuolevani ja toivoin saavani sikiön pois sisältäni - mieluiten kuolleena. Ihan sama, kunhan en näkisi sitä koskaan. Ajatukset olivat kamalia, häpeilin niitä ja jossain syvällä sisälläni tiesin, etteivät ne olleet omiani. Olisin tahtonut tappaa itseni. Yhtenä iltana menin metsään, laitoin puhelimen äänettömälle, enkä vastannut Aleksin puheluihin tai viesteihin. Itkin ja toivoin, että pääsisin pois. Mulla ei ole pienintäkään hajua siitä, kauanko tätä kesti, koska ne viikot ovat mustia aukkoja. Kun vihdoin uskalsin avata suuni neuvolassa, pääsin verikokeisiin tarkistuttamaan kolmatta kertaa kilpirauhasarvot. Parin viikon kuluessa sain tulokset ja Thyroxin-lääkityksen, jonka aloitin heti. Viikon päästä olin täysin eri ihminen. Vaikka kivut ja pahoinvointi rajoittivat edelleen, synkät ajatukset olivat kaukana poissa.

20 supistuksista huolimatta poika pysyi visusti yksiössään. Raskauviikolla 40+3 olin kärsinyt parin päivän ajan entistäkin kivuliaimmista supistuksista ja koitin saada niistä säännöllisiä - siinä onnistuen. Tiistaina noin kello 18:30 soittelin synnärille ja meidät pyydettiin näytille. Kello 19:00 oltiin käyrillä ja vähän tämän jälkeen mulle tehtiin sisätutkimus: kolme senttiä auki. Vaihdoin päälleni sairaalavaatteet ja päästiin saliin odottelemaan. Koitin mahdollisimman pitkään pärjätä ilman kivunlievitystä, mutta jossain vaiheessa päätin kokeilla ilokaasua. Kivut hävisivät kokonaan, kunhan ehdin hengittämään kaasua riittävän ajoissa. Yhtäkkiä tuntui, kun jalkojen välissä olisi poksahtanut vesi-ilmapallo. Katsottiin A:n kanssa toisiamme hetken aikaa hölmistyneenä ja hälytin kätilön paikalle. Lapsivesi oli mennyt ja sain luvan käydä vessassa vielä ennen sisätutkimusta, jonka jälkeen mulle oli tarkoitus laittaa paljon toivomani epiduraali. Noin kello 00:00 kätilö tarkasti tilanteen, tokaisi mun olevan kymmenen senttiä auki ja epiduraalin olevan myöhäistä. Mulla oli pari minuuttia aikaa tottua ajatukseen synnyttää luomuna ja tuli aika ponnistaa. 35 minuuttia myöhemmin, kello 00:35, kaikesta huolimatta helpon ponnistusvaiheen jälkeen kaikki oli ohitse. Maailmassa oli maailman täydellisin pieni, yhdeksän pisteen poika, jolla oli paljon tukkaa ja isänsä kuoppa leuassa. <3 Samalla hetkellä tiesin, että olisin valmis kokemaan samanlaisen raskauden uudestaan milloin tahansa, sillä kaikki oli tämän ihmeen arvoista.

Tällä hetkellä odotan toista lastamme 14. raskausviikolla ja kuinka ollakaan, pahoinvointi on täällä jälleen. Arkeamme noin 1,5-vuotiaan taaperon ja raskauden kanssa pääset seuraamaan OO SIELLÄ JOSSAIN MUN -blogissa