torstai 16. heinäkuuta 2015

BLOGI MUUTTANUT UUTEEN OSOITTEESEEN

Muistutan vielä, että blogi on muuttanut uuteen osoitteeseen. Eli älkää kommentoiko tähän vanhaan osoitteeseen, sillä en tuu niitä saamaan! Myös meitä voi seurata Facebookissa.
UUSI OSOITE
FACEBOOK
Instagram: veeramarjattaa

Ja joku kysyi mun miehen blogia, niin se oli jotain sählännyt miksei se näkynyt sitten. Nyt se sai taas näkymään, joten miehen blogi on taas toiminnassa! MIEHENI BLOGI

Kiitos ja kuitti!
- Veera

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

PÄIVÄKODIN KEVÄTJUHLA

Pari kuukautta menee tosi nopeesti, juurihan Nelli asteli ensimmäistä kertaa päiväkotiin ja nyt se alkaa loppua. Nellillä on ollut siellä kuulemma paljon kavereita, myös eskarilaisetkin innoissaan antaa Nellille vauhtia keinussa. Katsotaan jos syksyllä neiti menisi päiväkotiin, jos menee niin tähän Karjalohjalle, riippuu ihan siitä pääsenkö kouluun.

Torstaina oli pk kevätjuhla joka pidettiin ulkona, onneksi oli kaunis ilma ja suht lämmin niin tarkeni hyvin olla ulkosalla. Puin neitosen päälle hänen 1v mekko, tarkoitus oli ottaa ennen lähtöä asukuvat ulkona mut meille tuli niin kiire etten ehtinyt joten ne sitten jäi. Pikkukanelit eli Nellin ryhmä esittivät pari kappaletta, eskarilaiset lauloivat ja pienet sitten leikkivät laulun tahdissa. Nelli oli mummin sylissä ja toinen pikkuinen oli toisen hoitajan sylissä, muut pienet seisoivat edessä sitten. Kevätjuhla meni onnistuneesti, hyvin myös eskarilaisetkin osasivat omat esiintyymiset, turhaa äippä panikoi.




Nelli jaksoi tosi hyvin juhlan ajan, sylissä ei paljoon jaksanut olla joten laitettiin neiti keinumaan ja lopulta pistettiin haalari päälle, ettei mee juhlavaatteet likasiks, itseasiassa muutenkin alkoi olemaan jo viileetä.


- Veera


perjantai 22. toukokuuta 2015

ÄLÄ TULE PAHA KAKKU, VAAN TULE HYVÄ KAKKU!

Karjalohjalla on ollut viime päivinä aivan upeita ilmoja, aurinko paistaa ja pärjää hyvin ilman takkiakin ulkona paitsi Nellille puen edelleen haalarin juuri sen takia ku neiti konttailee vielä ja muutenkin en uskalla laittaa häntä ulos ilman haalaria koska pelkään, että tulee kipeeksi. Mutta siis, ollaan viihdytty todella paljon hiekkalaatikolla tekemässä kakkuja ja välillä käydään työntelemässä taaperokärryjäkin. Annetaan kuvien nyt puhua! 












Oltiin yks päivä ulkona, ja naapurin tyttö 3-4v kyseli hirveesti multa että mitä kaikkea Nelli osaa jo. Vastailin kysymyksiin kunnes kyseinen tyttö tokas, ''eihän Nelli ole mikään vauva enää, kun sillä on hiuksiakin jo päässä!'' Aws. 

- Veera

maanantai 18. toukokuuta 2015

MITÄ NELLI JO OSAA?

Vuosi on niin lyhyt aika mielestäni, ja on kyllä uskomatonta että pieni ihminen oppii vuoden sisällä hurjan paljon asioita. Osaa näyttää kieltään, osaa matkia, osaa sotkea mutta myös siivotakkin. On myös kova halu oppia asioita, haluaa liittyä kahvi pöytään ja jos nauretaan niin hänkin nauraa, haluaa osallistua kotitöihin. Luonnetta on tullut esille, Nelli taitaa omistaa äitinsä ja mumminsa sekä enonsa itsepäisyyden mutta osaa olla lempeä ja empaattinen sekä rauhallinen ja tottelevainen. Ei tarvitse sanoa kuin yhden kerran, että ''näihin kynttilöihin ei saa koskea'' niin myös tottelee ja jättää tuikut rauhaan. Tietenkin, kun Nelli on taapero ja haluaa kokeilla rajojaan sekä koetella meidän hermoja niin heittelee lelujansa, joka on muuten nyt huomattavasti vähentynyt.

Mutta näiden lisäksi Nelli on oppinut kävelemään, konttaa vielä mutta pari askelta ottaa joka päivä. Kävely vaatii paljon keskittymistä ja tasapainoa, voisin veikata että kesällä konttaaminen on jäänyt unholaan. Tuen kanssa kävellään jatkuvasti, aina kun neiti haluaa niin kävellään yhdessä. Nelli ymmärtää puhetta tosi hyvin vaikka ei osaa itse puhua, pari hassua sanaa tulee suusta ja monta viikkoa Nelli on kuluttanut melkein puhki sitä Ei - sanaa ja se sana tulee välillä hauskoissa tilanteissa. Kuten, ''Ootko Nelli jo iso tyttö?'', ''Ei'', ''Puetaan Nelli päälle ja lähdetään mummilaan'', ''Ei'', ''Teittekö isin kanssa hiekkakakkuja puistossa?'' Nelli nyökkää päätään ja hetken päästä sanoo ''Ei''. Ton kuuluisan sanan jälkeen yritetään sanoa pupu, aina kun näkee esim. lastenohjelmissa Petteri Kaniinin ohjelman niin Nelli osoittaa telkkaria ja sanoo ''pup'', myös osoittaa hänen valtavaa pehmolelua joka on tottakai pupu, nii hän kaappaa sen syliin ja sanoo ''pup''.  Koiraakin osaa sanoa tai siis hauvaa, mummilla ja ukilla on Hukka-hauva ja Nelli tottakai syöttää sille salaa ruokaa pöydästä koska tietää ettei hauvalle saa antaa ruokaa. Aina kun Nelli näkee Hukan tai telkkarissa hauvoja niin osoittaa sormella ja sanoo ''hau''.




Aina kun joku lähtee, Nelli lähtee tai joku tulee niin hän vilkuttaa ja kasvoilla leveä hymy. Myös jos joku tervehtii, niin Nelli on heti vilkuttamassa, se ei katso aikaa eikä paikkaa kun neiti vilkuttaa. Jos lähdetään esimerkiksi kaupasta niin hän vilkuttaa myyjälle, jos joku lapsi haetaan päiväkodista kotiin niin tämä neiti on heti vilkuttamassa. Myös ohinkulkijoille vilkutetaan ahkerasti, siitä ollaan saatu kivaa palautetta. Onhan se meille vanhemmille aika kiva kuulla, kun tuntematon tulee kehumaan meidän tyttöä ja miten hän ihanasti vilkuttaa taikka hymyilee. Jotkut kyselevät, että onko just nukkunu päikkärit kun on noin iloinen, me aina sanotaan että hän on aina ilopilleri. Sen takia meidän ilopilleri sai toisekseen nimeks Ilona.

Syöminenkin on ollut meille aikamoinen ongelma, milloin mitäkin aina ollut syömisessä. Minkäänlainen liha ei kelpaa, ei suostuta syömään ja kun annetaan itse syödä niin aletaan leikkimään ruualla. Päiväkodin jälkeen ruokailu on sujunut ihmeen hyvin, paremmin kuin ikinä osaisin edes kuvitellakkaan, ei tarvitse soseuttaa sauvasekottimella ja syöttää sillä riittää et muussaa vähän haarukalla ja antaa tytölle haarukka käteen. Pakko myöntää, että kannatti loppujen lopuks laittaa Nelli näin pienenä sinne PK, siitä on ollut iso apu.



Pottailussa ei oo ollut ainakaan vielä minkäänlaista ongelmaa, Nelli menee mielellään istumaan potalle kuhan on jonkinlaista viihdykettä. Käytetään neitiä monta kertaa päivässä potalla, ja aina tulee pissat taikka kakat, välillä Nelli saattaa taputtaa kun huomaa itse että pottaan on tullut tarpeet. Muutaman kerran on jopa ollut ihan kuiva vaippa, se on hyvä juttu sillä tiedetään että Nelli alkaa oppii kuivaksi. Sitten ku Nelli vielä oppisi kertomaan milloin on vessahätä nii se helpottaa paljon tätä kuivaksi harjoittelua.

Nelli rakastaa musiikkia, se on niin musikaalinen. Aina kun hän kuulee, että tulee biisi, riittää myös ohjelmien tunnaritkin niin tää neiti alkaa keinuttamaan itseään ja hyräilemään mukana. Osaa soittaa yllättävän hyvin rumpujakin, mummilla ja ukilla on sähkörumput ja sinne Nelli haluaa aina mennä. Ottaa molemmat kapulat kätösiinsä ja alkaa paukuttamaan niitä yhtäaikaa, myös piano ja kitarakin on ihan kivoja mutta kyllä ne rummut taitaa viedä voiton. Musiikin lisäksi pallon heittäminen on aika kova sana, jos löytyy pallo lelulaatikosta tai jokin muu pyöreä esine nii se syötetään jollekkin ihmiselle ja odottaa että hänelle heitetään se pallo takaisin. Meillä ei oo oikein palloja, mutta koripallo löytyi kaapin pohjalta ja sillä Nelli tykkää pomputella sitä palloa jollekkin. Näiden lisäksi se ulkoilu on riemukasta tietenkin,  vähän pienempänä se keinu oli ihan ehdoton ykkönen mutta nyt tänä kesänä taitaa hiekkalaatikko ohittaa keinumisen. Osaa laittaa hienosti hiekkaa ämpäriin, ja taputtaa sitä lapiolla että tulisi hiekkakakku, sitten ku hiekkakakku on valmis nii rikotaan ja tehdään sama juttu uudestaan.


Ennen joutui nukuttaa Nelliä, jopa piti käydä kolme kuukautta unikoulua. Nyt ku on vähän isompi, nii kelpaa kun annetaan unimaitoa sängyssä, peitellään, sanotaan hyvää yötä ja kävellään huoneesta ulos. Nelli hetken aikaa juttelee itsekseen siellä kunnes nukahtaa. Ei siis tarvitse enää silitellä uneen tai käyttää mobilelaitetta kuhan on ne kolme tärkeetä asiaa sängyssä, eli unimaito, uninalle ja tutti.

Ruumiinosia ollaan vähän jo käyty läpi, välillä ihmetellään korvia tai varpaita. Jos hiuksia pestään shampoolla nii aina pitää kokeilla päätään ja ihmetellä että mitä tököttiä laitettiin ja onko varmasti ne hiukset edelleen tallella. Välillä venytetään omaa paitaa ja kurkistetaan sisälle, että onko se napa tallella. Jos kysyy Nelliltä, että missä on napa niin hän osaa näyttää missä kohtaa se on ja yrittää selvästi sanoa napa mutta ei ihan tuu suusta ulos.


- Veera

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

HEI SINÄ, TERVETULOA PERHEESEEN

Hän on, valloittava.
Hän on, sosiaalinen.
Hän on, huomionkipeä.
Hän on, pieni.
Hän on, kiltti.
Hän on, leikkisä.
Hän on, utelias.

Mutta ketä se on?

No hän on vauva!


Sillä on pieni häntä, terävät hampaat ja se tykkää porkkanasta. Joko arvaat?
Annan vielä lisävinkin, että hänellä on myös pitkät korvat ja karvallinen. Nyt ehkä välähti valo päässä? Se on pupu! Kyllä, meille muutti pari viikkoa sitten pupu. Hän tottelee nimellä, Symppis.

Totta puhuen, oon kinunut Makkelta kania jo riittävän kauan. Aina tuli kielteinen vastaus, ja sen lisäyksenä oli ''puput haisee, ne ei elä kauaan, niistä ei ole seuraa''. Eräänä päivänä raahasin Makken eläinkauppaan onkimaan lisää tietoja kanista koska mua se ei millään uskonut, ettei ne haise ja kyllä ne elävät yli 3 vuotta. Makkella loksahti suu auki ja silmät pyörivät päässä, kun tuli niin paljon uutta tietoa kanista. Samalla kun kuunneltiin myyjää, nii siellä häkissä oli pieni kanin poikanen joka piti meille selvästi pienen esityksen.

Infojen lisäksi, myyjä kertoi millainen tuo kaninpoikainen on, ihan muuten vaan. Me ihastuttiin ja lopulta rakastuttiin, käveltiin Makken kanssa eläinkaupasta ulos ja sanoin, että me otetaan toi kani. Sillä sen luonne olisi juuri hyvä meille, miettien myös Nelliäkin. Sain luvan mieheltä kääntyä takaisin eläinkauppaan ja kävin varaamassa sen. Meni viikko varauksen jälkeen, kun kani haettiin meille. Nyt mies kiittää mua siitä, että käänsin sen pään pupun suhteen.

Ja se miten myyjä kuvaili tän vauva pupun luonnetta niin piti kyllä paikkaansa, juuri tälläistä pupua etsittiin meidän perheeseen. Symppis on ihana. <3





- Veera


sunnuntai 3. toukokuuta 2015

TÄÄLLÄ OLLAAN! (kuulumiset)

Kuukauden aikana on tapahtunut aika paljon asioita, enkä tosiaan tiedä mistä aloittaisin. Mut, näin lyhyesti ollaan sairasteltu vuorot perään (itseasiassa tällä hetkellä yskin ja niistän nenää) ja tullut perheenlisäystäkin. Nelli se vaan kasvaa ja oppii kovalla vauhdilla uusia asioita, kovin yrittää kävellä ilman tukea mut lopulta pyllähdetään. Pottailu on alkanut tökkimään, heti kun laitan tytön istumaan nii noustaan samalla sekunnilla ylös ja lähdetään karkuun mut kuulemma tää on vaihe joka kyllä menee ajallaan ohitse.

Palatakseni tohon sairasteluun. Nellillä oli todella korkea kuume, se nous 40 asteeseen. Yöllä herättiin siihen, ku Nelli alkoi oksentelemaan sängyssään ja sen jälkeen itki. Noustiin heti sängystä ylös ja otin itkuisen typykän syliini, se oli ihan tulikuuma. Mittari kainaloon ja näytti 40.1 astetta, herramunjee!! Aloin itkemään eikä siitä ollut loppua, Makke soitti heti hätäkeskukseen kunnes sen puhelun aikana Nelli meni veltoks, saatiin ensiapu ohjeet ja pystyttiin pitää Nelliä ''hereillä''. Kun asutaan maalla, ja kaupunkiin on 35km nii meille tuli ekana VPK tästä meidän kylästä tarkistamaan tilanteen, eikä mennyt onneks hirveen kauaan ku se ambulanssiki tuli. Lähdettiin sitten ensihoitajien kyytiin sairaalaan, ilmeni vaan korvatulehdus ja määrättiin lääkkeet, kotiuduttiin kolmen aikaa yöllä. Myös kotimatkalla Nelli oksenteli.

Tästä kuumeesta on noin 2 viikkoa, ja jälkitautina on tullut nuhaa ja yskää joka on kestänyt viikon. Käytiin päivystykses vielä tarkistamassa Nellin kunto koska hengitys rohisee ja yskä on ollut todella kova varsinkin silloin ku makaa. Kaikki on hyvin, limaa vaa on paljon ja atooppista ihottumaa ilmestynyt poskiin, saatiin kuitenkin 3 päivän ajaksi keuhkoputkentulehdus lääkkeen ja jos tämä ei auta ja tyttö yskii seuraavat 5 viikkoa, niin sitten jatko tutkimuksiin ja voi olla mahdollista et on astma taustalla. Mut, yskä on vähentynyt tän lääkityksen aikana.

Näillä näkymin voidaan sanoa Joulukuussa meidän kaksiolle kiitos ja näkemiin, sillä tähän samalle kadulle rakennetaan parhaillaan uutta rivaria ja saatais ehkäpä siitä kolmio saunalla. Aika luksusta! Ollaan käyty katsomassa asunnon pohjapiirrustukset ja pakko myöntää, et hyvältä näyttää. Tämä henkilö ottaa meihin sitten lähempänä yhteyttä kun rivari valmistuu.

Mä ja Makke ollaan haettu molemmat kouluun ens syksyks, saa nähä pääseekö kumpikaan. Mut, koulun ohella täytyy niitä töitä tehdä et pystyy elättää perheen. Myös Makke on innostunut bloggaamisesta, se perusti oman blogin johon lisäilee melkeinpä päivittäin omia puutöitä. Kannattaa käydä katsomassa nimittäin sen työt on todella upeita, myös sitä lukija nappiakin saa painaa.

Mutta mä alan nyt katsomaan ohjelmia, joten näihin tunnelmiin seuraaviin postauksiin.
- Veera

PS. Iso kiitos kaikille vieraskynäilijöille kun jaoitte teidän raskaus tarinoitanne! 

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

ONKO TÄYDELLISTÄ ÄITIÄ EDES OLEMASSA?

Raskauden aikana liityin moneen Facebookin äiti ryhmiin, sieltä saa vertaistukea ja jos jokin mietityttää niin aina voi kysyä muilta äideiltä. Jos käy hyvä tuuri, niin voi löytää äiti kavereita omalta paikkakunnalta ja ehkäpä vielä saman ikäistäkin, mulla ei tosin oo käynyt niin hyvä flaksi vaikka oon huudellut ryhmissä josko löytyis hiekkalaatikko seuraa kahvin kera. Joissain ryhmissä jopa suunnitellaan johonkin tiettyyn paikkakuntaan äiti ja lapsi treffit, johon tulee monta erilaisia äitejä ja lapseja eri paikkakunnilta. Tostakaan mulla ei ole kokemusta, tai no melkein mutta suunnittelu mennyt aina plörinäks tai sitten vaan yksinkertaisesti unohdettu.

Jokatapauksessa oon seuraillut näitä äiti ryhmiä jo vähän päälle vuoden, ja oon pistänyt merkille että monessa ryhmässä kilpaillaan kuka on parempi äiti. Jos joku rohkaistuu kysymään muilta neuvoja, niin kanalauman joukossa on aina joku jonka täytyy avata nokkansa ja siitä seuraa vaan pahaa mieltä. Jos vaikka sekoittaa piltit ja vellit toisiinsa niin se on äkkiä tuli irti, tai jos jotakuta mietityttää kannattaako lähteä lapsen flunssan takia päivystykseen niin sama juttu. Tuli on irti, ja sitä onkin sitten vaikea sammuttaa. Jokaisella äitillä ei ole tukijoukkoja joilta voi kysyä tarpeen tullen, joten viimeiseksi vaihtoehdoksi jää some. Monet tietää, että somesta saa 100% apua, mutta monet myös tietää että sieltä saa kuraa niskaan. Olkoot mikä kysymys tai aihe tahansa, niin saa valmistautuu paskamyrskyyn.

Somessa uskalletaan käyttäytyä miten haluaa, uskalletaan haukkua ja arvostella- työntää toista maan rakoon. Entäpä sitten naamatusten? Somen ulkopuolella jos kysyisi tuntemattomilta apua esimerkiksi, Pirkko-Petterin kynsien leikkuuteen niin aivan varmasti saa lämpimän avun ja vielä taputukset olkapäälle siitä, että uskaltautui kysyä apua. Jos Somen ulkopuolella keskusteltaisiin esimerkiksi, kuuluuko lapselle äidin vai isän sukunimi, niin siitä tulisi rakentava keskustelu- ilman arvosteluja ja haukkumisia.

Valitettavaa, että somessa unohdetaan usein ne käytöstavat ja ollaan ihan eri ihmisiä mitä livenä oikeasti on. Netissä ei anneta sitä oikeaa kuvaa itsestään, vaan annetaan just se väärä kuva. Sut muistetaan ilkeänä henkilönä myös somen ulkopuolella- vaikka et olisi oikeasti sellainen. Miksei voi käyttäytyä somessa samalla tavalla kuin sen ulkopuolellakin? Niinpä.

Joistain ryhmistä oikein huokuu, kuinka siellä kilpaillaan Täydellinen Äiti - tittelistä ja vielä oikein isolla T-kirjaimella. Jos jonkun Leena-Jukka lapsen elämässä pyörii arjen mukana isovanhemmat yhtä paljon kuin omat vanhemmat, niin se on väärin joidenkin mielestä. Tietenkin Leena-Jukan vanhemmat on vinksaillaan päästä jos on iso tukiverkosto ympärillä. Tai, jos Roosa-Yrjön äiti huoltaa häntä yksin, todella pienellä tukiverkostolla niin otsaan leimataan ''huono äiti'' jos hoitaa lastaan kaksi vuotta kokonaan yksin, ilman minkäänlaista vapaa iltoja. Koska sehän tietenkin tarkoittaa sitä, että äiti on masentunut ja sitten käykin traagisesti vaikka todellisuudessa Roosa-Yrjön äiti olisi onnellinen, että saa yksin hoitaa pienokaistaan eikä halua antaa lastaan hoitoon.

Entäpä imetys ja pulloruokinta? Jos et imetä lainkaan lastasi, niin voi varautua samantien että joku nostaa paskamutsi kortin esille ja lisäksi saa varautua siihen kuinka lapsi ei elä tervettä elämää jos ei saa äidin omaa maitoa rinnasta. Jos imetätkin lasta 3-4 vuotta, niin sua kehotetaan tai ehkäpä jopa käsketään lopettamaan, koska se ei nyt vaan ole normaalia. Entäpä jos siirryt pulloruokintaan ja turvaudut äidinkorvikemaitoon? Sehän on ehdoton nounou, koska sekään ei ole hyväksi lapselle. Mitä ikinä teetkään tai kasvatat lapsesi, se on joidenkin mielestä väärä tapa. Se joka, pääsee kertomaan sulle siitä miten toimit väärin, niin hän saa niellä ylpeytensä ja luulevansa että on parempi äiti. Vaikka todellisuudessa ei ole oikeaa eikä väärää tapaa, eikä tosiaan ole olemassa Täydellistä Äitiä.

Jokainen äiti tietää, mikä on lapselle parasta ja jokainen tekee kaikkensa jotta lapsi saisi tasapainollisen ja hyvän lapsuuden sekä tulevaisuuden. Olen puhunut.

- Veera

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

LUOMIVÄRIN/PUUTERIN KORJAUS

Tänään piti tulla vieraskynäpostaus, mutta kävikin sitten niin ettei tämä vieraskynäilijä jostain kumman syystä lähettänyt kertomustaan minulle joten sen takia päätin tehdä tälläisen spesiaalisen postauksen. Tähän meikin korjaamisen ohjeen löysin mun lemppari bloggaajan blogista, tää tuli mulle todellakin tarpeeseen sillä pari meikkiä oli multa hajonnut ja onneksi jätin ne meikkipussin pohjalle pyörimään koska nyt pääsen kokeilemaan tätä ohjetta.

1. Vaihe. Tarvitset rikkinäisen meikin, pienen kulhon, lusikan, hammastikun ja Septidiniä.


2. Vaihe. Raaputa meikki hammastikulla kulhoon ja suihkaise Septidiniä joukkoon.


3. Vaihe. Sekoita lusikalla hyvin.


4. Vaihe. Kaada meikki takaisin rasiaan ja taputtele lusikalla tai sormella tasaiseksi.


5. Vaihe. Anna kuivua yön yli ja meikki on taas kuin uusi!

Helppo ja nopea tapa korjata meikki!
Ja ensi viikon Keskiviikkona 29.4. tulee viimeinen vieraskynäilijä!

- Veera

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

VIERASKYNÄ: TIE ÄITIYTEEN - JANNA

Janna, 21 vuotta.

Oli sunnuntai, 31. maaliskuuta 2013, kuukautiskierron 38. päivä, joka ei kuitenkaan ollut yllätys, sillä kiertoni vaihteli parista viikosta aina 70 päivään. Näin oli ollut jo yli vuoden ajan ja olin viimein sisäistänyt sen, etten vain onnistuisi raskautumaan, johan sitä oli odoteltu. Aleksi lähti sukulaistensa luo syömään, mutta meillä oli ollut vähän riitaa, joten mä jäin mielummin kotiin. Sainpahan olla pahoinvointinikin kanssa rauhassa. Raskausoireet oli tuttuja juttuja jo useamman kuukauden ajalta, sillä kroppa kehitteli niitä kiusaksi aina kuukautisten ollessa myöhässä. Mulla oli tapana tehdä testejä kyllästyttyäni oireisiin, sillä päivän tai parin päästä testistä alkoi menkat. Sama suunnitelma oli tälläkin kertaa, mutta jokin muutti kaiken. Vihdoin ne kauan odotetut kaksi viivaa!

Raskaus oli yhtä helvettiä alusta loppuun. Pahoinvointi alkoi raskausviikolla neljä ja oksensin vaihtelevasti 5 - 15 kertaa vuorokaudessa. Joka puolella hoettiin sen menevän ohi viikkoon 12 mennessä, sitten viikkoon 20 ja tämän jälkeen kukaan ei sanonut enää mitään. Oksensin kaiken mitä söin ennen kello 20, toisinaan sen jälkeenkin, ja pelkästään istumaan nouseminen sai oksentamaan. Join pillin kanssa sängyssä maaten, jotta edes nesteet pysyisivät sisällä, mutta menestys oli vaihtelevaa ja 14. raskausviikolla jouduin tiputukseen. Pelkästään suihkussa käyminen vei kaikki voimat ja suihkun jälkeen oli enää mahdoton kävellä omin voimin sänkyyn, joten mies talutti tai kantoi mut takaisin lepäämään. Lopulta olin maannut sairauslomalla seitsemän kuukautta ja pahoinvointia kesti aina synnytykseen asti, eli raskausviikolle 40+3. 

Raskausviikolla 20 pahoinvointi sai seurakseen supistukset. Neuvolasta neuvottiin ottamaan varovasti ja lepäilemään paljon, vaikka sitähän olin tehnyt alusta alkaen. Syyskuun ensimmäisellä viikolla oli luvassa muutto. Tavaroita oli todella vaikea pakata etukäteen, sillä niitä tarvitsi vielä lähes muuttopäivään saakka. Paria päivää ennen aloin pakkaamaan sitten toden teolla ja parissa päivässä kaikki tavarat olivat laatikoissa. Muuttopäivänä otin rennosti, en kantanut kuin kevyimpiä juttuja ja kaikki meni hyvin. Oltiin asuttu uudessa kodissa muutama päivä, kun tuolilta noustessa tunsin järkyttävän kivun vatsassa. Kipu hellitti vähän, mutta se tuntui kuitenkin koko ajan ja vatsa oli kivikova 24/7. Keskiviikosta sunnuntaihin sinnittelin oloni kanssa, kunnes A lähes pakotti mut soittamaan Tyksiin. Oli sunnuntai-ilta ja me lähdettiin kohti sairaalaa, kun viikkoja oli kasassa 29. Sisätutkimusta tehdessä ultraaja oli aika hiljaa. Sitten tämä tokaisi toiselle hoitajalle jotain ja hetken päästä meille kerrottiin, kuinka vauvan pää tuntuu selkeästi ja kohdun sisäsuun olevan kolme senttiä auki. Meidät laitettiin käytävälle odottelemaan ja jonkin ajan kuluttua lääkäri tuli sanomaan, että Aleksin olisi lähdettävä kotiin ja mun jäätävä osastolle. Itku kurkussa puin sairaalavaatteet päälle samalla, kun kuuntelin lääkärin ohjeistusta. Siitä lähtien aloin syömään supistusten estolääkitystä ja mulle annettiin kumpaankin pakaraan kortisonipiikit kypsyttämään pojan keuhkoja, koska oli riski, että tämä syntyisi seuraavien viikkojen aikana. Sain käydä vessassa, mutta muuten mut määrättiin loppuraskaudeksi ehdottomaan liikkumis-, istumis- ja yhdyntäkieltoon. Mun oli tarkoitus olla sairaalassa pidemmän aikaa, mutta sain puhuttua itseni kahden päivän jälkeen kotiin vuodepotilaaksi.

Jossain vaiheessa aloin väsymään henkisesti. Mun oli vaikea iloita enää mistään ja nukuin suurimman osan päivästä, koska en jaksanut sängyssä maatessa tehdä muutakaan. Lopulta oltiin tilanteessa, jossa nukuin 22 tuntia vuorokaudesta ja kaksi tuntia käytin itkemiseen. Olisin halunnut kuolla, toivoin kuolevani ja toivoin saavani sikiön pois sisältäni - mieluiten kuolleena. Ihan sama, kunhan en näkisi sitä koskaan. Ajatukset olivat kamalia, häpeilin niitä ja jossain syvällä sisälläni tiesin, etteivät ne olleet omiani. Olisin tahtonut tappaa itseni. Yhtenä iltana menin metsään, laitoin puhelimen äänettömälle, enkä vastannut Aleksin puheluihin tai viesteihin. Itkin ja toivoin, että pääsisin pois. Mulla ei ole pienintäkään hajua siitä, kauanko tätä kesti, koska ne viikot ovat mustia aukkoja. Kun vihdoin uskalsin avata suuni neuvolassa, pääsin verikokeisiin tarkistuttamaan kolmatta kertaa kilpirauhasarvot. Parin viikon kuluessa sain tulokset ja Thyroxin-lääkityksen, jonka aloitin heti. Viikon päästä olin täysin eri ihminen. Vaikka kivut ja pahoinvointi rajoittivat edelleen, synkät ajatukset olivat kaukana poissa.

20 supistuksista huolimatta poika pysyi visusti yksiössään. Raskauviikolla 40+3 olin kärsinyt parin päivän ajan entistäkin kivuliaimmista supistuksista ja koitin saada niistä säännöllisiä - siinä onnistuen. Tiistaina noin kello 18:30 soittelin synnärille ja meidät pyydettiin näytille. Kello 19:00 oltiin käyrillä ja vähän tämän jälkeen mulle tehtiin sisätutkimus: kolme senttiä auki. Vaihdoin päälleni sairaalavaatteet ja päästiin saliin odottelemaan. Koitin mahdollisimman pitkään pärjätä ilman kivunlievitystä, mutta jossain vaiheessa päätin kokeilla ilokaasua. Kivut hävisivät kokonaan, kunhan ehdin hengittämään kaasua riittävän ajoissa. Yhtäkkiä tuntui, kun jalkojen välissä olisi poksahtanut vesi-ilmapallo. Katsottiin A:n kanssa toisiamme hetken aikaa hölmistyneenä ja hälytin kätilön paikalle. Lapsivesi oli mennyt ja sain luvan käydä vessassa vielä ennen sisätutkimusta, jonka jälkeen mulle oli tarkoitus laittaa paljon toivomani epiduraali. Noin kello 00:00 kätilö tarkasti tilanteen, tokaisi mun olevan kymmenen senttiä auki ja epiduraalin olevan myöhäistä. Mulla oli pari minuuttia aikaa tottua ajatukseen synnyttää luomuna ja tuli aika ponnistaa. 35 minuuttia myöhemmin, kello 00:35, kaikesta huolimatta helpon ponnistusvaiheen jälkeen kaikki oli ohitse. Maailmassa oli maailman täydellisin pieni, yhdeksän pisteen poika, jolla oli paljon tukkaa ja isänsä kuoppa leuassa. <3 Samalla hetkellä tiesin, että olisin valmis kokemaan samanlaisen raskauden uudestaan milloin tahansa, sillä kaikki oli tämän ihmeen arvoista.


Tällä hetkellä odotan toista lastamme 14. raskausviikolla ja kuinka ollakaan, pahoinvointi on täällä jälleen. Arkeamme noin 1,5-vuotiaan taaperon ja raskauden kanssa pääset seuraamaan OO SIELLÄ JOSSAIN MUN -blogissa

tiistai 14. huhtikuuta 2015

VIERASKYNÄ: TIE ÄITIYTEEN - ANNE

Rakkaudesta odotukseen ja lapsiin

Se on joka kerta yhtä uskomatonta, kuinka pieni punainen viiva (enkä nyt tarkoita Ilmari Kiantoa) voi keikauttaa maailman oikeaan asentoon, raikastaa ilman, täyttää vatsanpohjan perhosilla ja asettaa oman elämän yhtäkkiä kohdilleen. Itselläni tämä on tapahtunut jo viisi kertaa. Joka kerta tunne on yhtä uskomaton.

Ensimmäiset lapseni syntyivät n. 19- ja 17-vuotta sitten. Olin silloin juuri ”keski-ikäisen” ensisynnyttäjän ”keski-iässä”. Viimeiset kolme lastani syntyivät, kun olin oikeasti keski-iässä. Nämä kolme nuorinta syntyivät peräkkäisinä vuosina. Numero kolmosta synnyttäessäni olin paria viikkoa vajaat 42-vuotias. Neljännen sain sitten 43- ja viidennen 44-vuotiaana.

Kaikki raskaudet ovat noudattaneet suunnilleen samaa kaavaa, mutta kolmen viimeisen kohdalla pelko on ollut läsnä selvästi enemmän. Heti ensimmäisten viivojen (kyllä, testejä piti tehdä ainakin kolme, koska se kahden viivan näkeminen on niin hienoa) jälkeen alkoi varuillaan olo. Joka kerta, kun kävi vessassa, oli tarkistettava, että housuissa ei ole verta tai mitään muutakaan värillistä vuotoa. Sen jälkeen saattoi jälleen huokaista hetkeksi, ainakin seuraavaan vessareissuun asti.

Olen varmaankin luotu synnyttämään ja olemaan raskaana, koska vointini on odotusaikana aina ollut upea. Sokerirasitustestissä kävin kaikista kolmesta nuorimmasta ja sain puhtaat paperit. Ikä oli se tekijä, minkä vuoksi rasitus haluttiin tehdä. Mielelläänhän noihin testeihin menee, kun tietää, että kaikki on vauvan parhaaksi. Kiloja tuli odotusaikana jokaisesta sopivasti, joten ylipaino tai turvotus ei ollut vaivana. Vaikka ikää oli viimeisten kohdalla jo yli 40, singahtelin kuin aropupu vielä isompien sisarusten perässä, eikä väsymyskään tuntunut vaivaavan. Henkisestikin voin hyvin, jos ei ottanut lukuun jatkuvaa ja raskaus raskaudelta pahenevaa pelkoa siitä, että jokin menee vikaan.

Ainoat fyysiset oireeni ja ongelmani raskauksien aikana olivat viimeisen odotuksen kahden viimeisen viikon liitoskivut alaselässä. Silloin tajusinkin, että joillakin koko odotusaika saattaa olla tällaista. Tunsin itseni onnekkaaksi, kaikin puolin


 Punktio

Ikäni puolesta pääsin ja halusinkin lapsivesipunkitioon. Punnitsin kaikkien näiden kolmen viimeisen kohdalla punktion hyötyjä ja haittoja moneen kertaan. Useina iltoina pohdimme mieheni kanssa entä jos –kysymyksiä. Tiesimme keskenmenoriskinkin ja yritimme huomioida sen keskusteluissamme.

Punktiot muistan hyvin. Numero kolmosen kohdalla kaikki kävi nopeasti ja suhteellisen huomaamattakin. Tiedän, että punktion jälkeen pitää vielä tarkistaa ultralla, että sikiön sydän lyö. Lääkäri, joka ei paljon ajatellut, mitä suustaan päästi, ehti siinä ultrausta punktion jälkeen taas aloittaessaan sanoa: ”No… Missäs se nyt oikein on?” Voi Luoja, ne seuraavat pari sekuntia tuntuivat ikuisuudelta! Kaikki oli onneksi hyvin, mutta sitä kehon valtaavaa paniikin tunnetta en enää haluaisi kokea. Lääkäri ei tainnut edes huomata, kuinka paljon pelästytti kommentillaan. Keskustelin hoitajan kanssa asiasta heti tilanteen jälkeen. En ilmeisesti ollut ainoa ko. lääkärin möläyttelyn kohteeksi joutunut.

Punktion jälkeiset päivät piti ottaa hieman rauhallisemmin, jotta kalvoihin tehty reikä paranisi ja umpeutuisi kunnolla. Olen kuullut monen kertovan, kuinka hirveää on odottaa punktion tuloksia. Itselläni tulosten odottaminen oli myös hirveää, mutta aivan eri syystä kuin muilla. Ajattelin jostakin syystä asian niin, että tilanne on jo, mitä on; sitä en voi muuttaa. Saan vain punktion tulosten tietää asiasta. En olisi kuitenkaan itse voinut tehdä mitään eri tavalla ennen raskautta tai heti sen alussa. Testitulos ei jännittänyt tai pelottanut minua.

Minä aloin kuitenkin jokaisen punktion jälkeen katua, että halusin tehdä punktion! Pelkäsin nimittäin sitä, että omalla toiminnallani aiheutan syntymättömän vauvani kuoleman. Näin painajaisia siitä, että punktion seurauksena saan keskenmenon ja lopulta kuulen, että vauva olisi ollut täysin terve. Se ajatus piinasi minua joka kerta pari kolme viikkoa punktion jälkeen. Tämä oli myös asia, joka paheni kerta kerralta. Viidennessä odotuksessa tiesin, että se tulisi olemaan viimeinen raskauteni, mikä antoi voimia käydä läpi sen pelkopyörteen vielä kerran. Kaikki sujui onneksi hyvin ja pelkokin helpotti yleensä raskauden puoliväliin mennessä.


 Synnytys

Kahden ensimmäisen lapseni synnytykset ovat alkaneet itsestään, kumpikin supistuksilla. Kolmannen lapseni odotuksen loppupuolella lääkäri totesi, että lapsiveden määrä alkaa olla alhainen. Silloin oltiin jo lasketun ajan lähellä, joten sen puolesta ei ollut ongelmaa. Synnytys päätettiin käynnistää vähäisen vesimäärän ja ehkä äidin iänkin vuoksi. Kai se ikä oli yksi indikaatio käynnistykselle, vaikka mitään ongelmia ei ollut ilmennytkään.

Mies pyysi töistä vapaata, ja lähdimme aamulla aikaisin sairaalaan käynnistykseen. Osastolle saapuessamme kätilö tutki minut ja laittoi kohdunkaulaa pehmentävän Cytotec-tabletin emättimeen. Kohdunsuu ei ollut juurikaan auki siinä vaiheessa. Sen jälkeen jäimme ihmettelemään osastoa ja keskustelimme sellaisten tuttujen kanssa, joihin satuimme törmäämään. Iltapäivällä noin 6 tunnin kuluttua ensimmäisen tabletin laitosta hoitaja tutki tilanteen ja totesi sen olevan ennallaan. Siinä vaiheessa laitettiin toinen tabletti emättimeen. Kello taisi olla suunnilleen kolme iltapäivällä silloin. Osaston lounas tarjoiltiin klo 16. Mietimme etukäteen, että syön hieman siskonmakkarakeittoa ja mies hakee sen jälkeen itselleen jotakin syötävää. No, eipä hakenut. Siinä syödessäni alkoi selkää poltella vuosien takaa tuttuun tyyliin. Aluksi polte oli epämääräisen epämukavaa mutta muuttui nopeasti kivuliaaksi. Jälkiruoka-astioita kärryihin lastatessani sattui jo kohtuullisesti. Tässä vaiheessa supisteluja oli siis ollut vasta vajaat 10 minuuttia. Mies puheli syömisestään, kun kävelimme huonettani kohti. Kerroin, että nyt taisi jäädä päivällinen väliin häneltä.

Koitin lepuuttaa polttelevaa selkääni vuoteella, mutta olo muuttui nopeasti tuskaiseksi. Soitin kelloa kertoakseni hoitajalle. Tuskaisen odottajan aika on tunnetusti pitkää. Hoitajaa ei kuulunut ja lopulta mieheni lähti etsimään jotakuta kansliasta. Ensimmäinen hoitaja oli ystävällisesti pyytänyt soittamaan kelloa, johon mieheni totesi meidän niin jo tehneen monta minuuttia sitten. Lopulta hoitaja tuli luokseni ja totesi supistusten vasta alkaneen. Kerroin, että vaikka ne ajallisesti alkoivatkin juuri, ne ovat todella voimakkaita. Itse asiassa minusta tuntui, että minulla oli menossa yksi suuri supistus koko ajan; se vain helpotti hieman (!) silloin tällöin. Täysin kivuton en ollut missään välissä, kuten aikaisemmissa synnytyksissäni. Silloin kipua kesti jonkin aikaa, mutta sitten se katosi taas kokonaan hetkeksi. Hoitaja toi supistuksia mittaavan laitteen ja asetteli anturit paikoilleen. Kymmenen minuutin kuluttua soitimme hänet jälleen paikalle, koska paikallaan pysyminen oli tuskaisaa. Hoitaja katseli käyriä ja sanoi, että hän voi kyllä tehdä sisätutkimuksen, jos niin haluan. Suostuin tietysti, koska tunsin, että synnytys on pidemmällä kuin mitä kasvoni tai olemukseni osoittavat. ”Sä olet täysin auki! Nyt pitää lähteä suoraan saliin.” Niin sitä sitten mentiin aika vauhdilla: minä edellä sängyssä maaten ja hoitaja ja mieheni perässä seuraten.

Saliin saapuessani kätilö esitteli itsensä ja kysyi saman tien, haluaisinko jotakin kivunlievitystä. Kerroin, että kaikin mokomin otan vastaan, jos hän meinaa, että jotakin vielä ehtii antamaan. Kätilö sanoi tarkastavansa tilanteen. ”Tämä on syntymässä juuri nyt! Hakekaa mies paikalle!” Miesparka oli pukuhuoneessa vetämässä juuri housuja ylös, kun hoitaja käski hänen tulla nopeasti paikalle. Ponnistin ensimmäistä kertaa, kun kätilö pyysi keskeyttämään. Napanuora oli kiertyneenä vauvan kaulan ympäri. Toisella ponnistuksella vauva sitten jo syntyikin. Kello oli silloin 16.53. Olin aloittanut siskonmakkarakeiton syömisen klo 16, joten ensimmäisestä supistuksesta syntymään kesti n. 45 minuuttia. Tilanne oli edennyt todella nopeasti, mutta mitään kauhukuvia synnytyksestä ei silti jäänyt. Pää ei ihan tuntunut seuraavan kaikissa kohdissa perässä mutta kaikki meni kuitenkin hyvin.



Neljännen lapseni synnytys päätettiin käynnistää myös. Siihen oli syynä se, että kotoamme oli n. 60 km sairaalaan. Edellinen synnytys oli ollut niin nopea, että riskinä oli vauvan syntyminen autoon matkalla. Tällä kertaa käynnistys tehtiin oksitosiini-tipalla, jotta oireita ja etenemistä pystyttiin seuraamaan koko ajan, ja muuttamaan annostusta tarvittaessa. Tämä synnytys oli ensimmäinen, jossa kokeilin ilokaasua. Siitä ei ollut apua, koska kiskoin sitä vain omaoppisesti, minkä vuoksi varsinaista kaasua ei keuhkoihini mennyt. Sanoinkin miehelleni, että en tunne tästä olevan mitään apua, mutta onpahan ainakin jotakin tekemistä ja jotakin, johon keskittyä. Muutaman tunnin kuluttua lääkäri päätti puhkaista kalvot synnytystä vauhdittaakseen. Vauhdittihan se. Silloin tuli mieleen näyttää aikalisä-merkkiä. Jotenkin kauhistutti ajatus, että siitä ei sitten enää ole paluuta. Synnyttämäänhän sinne oli tultu, mutta silti. Omituisia viime hetken paniikkeja. Supistukset eivät ole todellakaan heikentyneet iän myötä ainakaan omalla kohdallani. Kalvojen puhkaisusta meni alle tunti, kun vauva syntyi parilla ponnistuksella.

Viimeinen synnytykseni käynnistettiin myös tipalla. Suurin syy käynnistykselle olivat jäätävät liitoskivut selässä viimeisen kahden viikon aikana. Kävely alkoi olla tuskaa, koska jalat tuntuivat välillä pettävän alta. Siinä sivussa olisi sitten pitänyt hoitaa kahta teini-ikäistä ja kahta vaippaikäistä kotona. Mies oli pitkiä päiviä töissä, joten illat jäivät minulle lastenhoidon osalta. Onneksi nuo teinit auttoivat kun pystyivät.

Viimeisessä synnytyksessäni kätilö otti puheeksi spinaalipuudutuksen. Itselläni ei ole mitään kivunlievitystä vastaan, mutta olin halunnut aina yrittää pärjätä niin pitkälle kuin pystyisin ilman lääkkeitä. Tällä kertaa totesin, että kivunlievitys olisi järkevääkin. Jo vessassa käymiseni oli sen verran hankalaa ja tuskallista, että en olisi synnytyskivuissani varmaan voinut nostaa edes lantiotani vuoteella. Onneksi otin sen. Vauva syntyi nimittäin ns. avotarjonnassa, joten lantioni olisi natissut entisestään liitoksissaan. Kätilö oli kokenut ja kuunteli, millaisia kokemuksia aikaisemmista  synnytyksistäni oli. Kerroin mm. siitä, että kalvojen puhkaisun jälkeen vauva syntyi tunnin sisällä. Kätilö järjesti niin, että heti puhkaisun jälkeen tuli anestesialääkäri laittamaan spinaalipuudutuksen, vaikka kovat synnytyskivut eivät olleet kunnolla vielä alkaneet silloin. Kaikki osui nappiin! Siitä alkoivat kovat supistukset. Sillä kertaa koitin muuten myös oikeaoppisesti ilokaasua. Mukavaahan se oli, koska se turrutti juuri sopivasti sekoittamatta silti päätä. Noin tunnin kuluttua puhkaisusta ja spinaalista vauva syntyi.

Se oli siinä. Koko perhe valmiina ja uteliaana kohtaamaan tulevaisuuden, toinen toistaan tukien.


  Ajatuksia

Keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa näkee usein kirjoituksia vanhoista vanhemmista. Osa nuorista äideistä kokee, että vanhemmalla iällä vauvan saaminen on väärä teko lasta (tai jopa lapsiparkaa) kohtaan. Lasta käy kuulemma jopa sääliksi.
Olen ollut raskaana kolmella eri elämäni vuosikymmenellä. Ensimmäiset lapseni sain 28- ja 30 vuotiaana ja viimeiset kolme yli 40-vuotiaana. Raskausajassa ei mielestäni ole ollut mitään eroa, jos ei oteta lukuun niitä elämäni kahta viimeistä raskausviikkoa. Ne kivut muuten heikkenivät synnytyksen jälkeen pikku hiljaa. Neljän viikon kuluttua olin jo täysin kivuton.

Vauvojen hoitaminen oli yllättävänkin stressitöntä aikaa. Tässä iässä ei ota enää paineita turhasta eikä hanki jokaista (turhaa) hilavitkutinta vauvalle. Maalaisjärjellä pärjää pitkälle.

Rakkaus ei katso aikaa. En tiedä, olisiko minulla näitä kolmea upeaa lasta, jos en olisi tavannut juuri tätä miestä vajaat 10 vuotta sitten. Onneksi tapasin. Halusimme perustaa perheen ja saada myös yhteisiä lapsia. Mikään ei ole itsestään selvää, etenkään tässä iässä. Sen vuoksi kaikki  lapseni ovat arvokkaita, tärkeitä ja rakkaita.

- Anne, 47v.

                                                                                                                                                                
PS. Poikkeuksellisesti tällä viikolla tulee toinen tie äitiyteen tarina, eli Sunnuntaina 19.4. ja sen jälkeen tulee viel pari viimeiset vieraskynäilijät Keskiviikkosin, 22.4. ja 29.4.
- Veera


tiistai 7. huhtikuuta 2015

VIERASKYNÄ: TIE ÄITIYTEEN - ALESYA


Olen 23 vuotias, 4 vuotiaan pojan äiti.


Olin aina varma etten halua lapsia, enkä ikinä ajatellut tulla äidiksi.
Toisin kävi. Lapseni isä oli todella halukas isäksi ja hän sai minut innostumaan ajatuksesta. Muutaman kuukauden odotusten jälkeen, meinattiin jo luopua ajatuksesta ja antaa asian olla. Kunnes 2009 marraskuun loppussa testi näytti haaleaa, mutta varma plussa!

Raskaus ei mennyt niiku elokuvissa. Olin todella pitkää kärsinyt pahoinvoinneista, jotka kiusasivat mua koko päivän ajan. Heti kun ne pahoinvoinnit loppui niin mulle todettiin raskausdiabetes. Arvot olivat enemmän kuin korkeat! Mutta onneks insuliinin ei tarvinnut koskea, sain arvot terveellisellä syömisellä. Kuukausi ennen laskettua aikaa, neuvolassa epäiltiin raskausmyrkytys.. Ennen en ole ikinä kuullut koko aiheesta. Se oli reissu sairalaan kokeisiin ja vuode osastolle yöksi.

Pääsin kuitenki seuraavana aamuna pois sieltä. Mutta asia ei helpottunut.
Kävin joka aamu säännöllisesti sairaalassa kokeissa ja käyrille seuravat 2
viikkoa, mut taas jätettiin osastolle. Seuraavana päivänä rv 38+ lääkäri ja kätilö tulivat käymään, ilmoittamaan että turha tässä enää odotella. Arvot menee huonommaksi ja ku viikkoja on jo 38 täynnä, aloitetaan käynistymään! Se oli todella pelottavaa! Olen yksin siellä, lapseni isä on armeijassa, just aloittanut, eikä hänet edes helposti saanut kiinni!

Seuraavana päivänä mua alettiin valmistautumaan synnytys osastolle. Isälle
armeijaan on mahdotonta soittaa, kätilö soitteli vartin välein sinne myös.
Kunnes isovanhemmat hyppäsivät autoon ja lähtivät hakemaan tulevan isän
pois armeijasta. Hän tuli osastolle kun lapsivedet oli jo puhkaistu.

Synnytys edistyi liian hitaasti ja avuksi laitettiin oxitoosi tippa! Hui, kuinka kamalaa se oli! Sain jossain vaiheessa epiduraalin ja ilokaasua. Avautuminen ja ponnistus vaihe kesti yhteensä 13 tuntia. 2 eri ponnistus vaihetta, ensimmäinen kesti tunnin ja sen jälkeen sain kolmannen annoksen epiduraalia, ei se enää tehonnut! Toinen ponnistus vaihe kesti 45 minuuttia ja seki oli ihan tulokseton! Lääkäri tuli ja päätös oli kiireinen sektio.

Tunnin päästä jo pieni ja terve poika oli maailmassa pisteet 10/10!
Kotiutumisen jälkeen isä lähti takas armeijaan ja mä aloin tutustumaan
vauva-arkeen. Helpoa se ei ollut, iso kiitos isovanhemmille! He olivat
täysillä mukana ja tukena.


- Alesya, voit seurata hänen elämää blogissaan!

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

VIERASKYNÄ: TIE ÄITIYTEEN - SUNDAY

Olen 35-vuotias diabeetikko äiti. Sairastuin diabeetekseen 2000, minulla on 1 tyypin diabetes. Vuonna 2010 tulin raskaaksi vihdoinkin 10 vuoden yrittämisen tuloksena. Alku näytti lupaavalta ja kävin kontrollissa 2 viikon välein, kunnes rv 15+3 kaikki romahti. Menin naisten klinikalle lisä tutkimuksiin, koska sikiöillä oli todettu jotakin häiriötä. Siellä sain kuulla että molemmat sikiöt olivat menehtyneet. Se oli meille kummallekkin kauhea shokki ja itkimme vain kokoajan aluksi, muistan aina päivämäärän kun sikiöistä tuli enkeleitä, se oli 5.11.2010Sikiöillä todettiin ruumiinavauksessa down-syndrooma ja vakava sydänvika.

Vuonna 2013 tulin uudelleen raskaaksi. Alusta alkaen olin taas tiukassa kontrollissa. Kävin neuvolassa ja äitiyspolilla 2 viikon välein. Minulta otettiin heti verikokeet ja suljettiin pois ajatus että tämäkin lapsi olisi sairas. Raskaus eteni omalla painollaan ja insuliinien määrä kasvoi raskauden myötä, kun painoakin tuli lisää. Rakenne ultrassa rv 12 saimme tietää että lapsemme olisi täysin terve. Rv 22 saimme tietää että saisimme pojan ja aloimme hankkia lasten tavaroita ja vaatteita yms. 

Yöllä 23.11.2013 minulla meni lapsivesi rv 36+6. Aamulla lähdimme sairaalaan ja terve pikkupoika syntyi maailmaan iltapäivällä. Hän sai syntymäpisteiksi 10/10. Olimme todella onnellisia, koska pitkäaikainen haaveemme toteutui vihdoinkin. Vaikka minulle sanottiin ensimmäisen raskauden jälkeen, että en voi koskaan saada tervettä lasta ja se sattui minuun todella paljon, mutta en lannistunut siitä vaan yritimme kunnes ihana pieni poika syntyi.





- Nimimerkiltä Sunday, 35-vuotias.

maanantai 30. maaliskuuta 2015

HAASTATTELUSSA NELLIN FAIJA

Mitkä oli sun ensimmäiset sanat kun tyttäresi syntyi?
- Sanoin että ihana ääni.

Miltä tuntui leikata napanuora?
- Kun leikkasin sen, nii mietin ettei se saa susta enää ravintoa.

Millaiset välit on sulla ja Nellillä?
- Niin hyvä, että tuntuu kokoajan ikävä vaikka se on mun lähellä. Mietin välillä miten se on mahdollista.

Jos olisit saanut päättää Nellille koko nimen, niin mikä se olisi?
- Tämän hetkinen nimi on hyvä.

Kerro sun ja Nellin lempileikki tai lempi puuha?
- Kontata kilpaa asuntoa ympäri.

Kuvaile millainen isä olet?
- Erittäin sympaattinen, lapsellinen, osaan itkeä onnesta, otan Nellin syliin, otan tosissani vastuuta Nellistä, juttelen paljon, katselen nelliä ja mietin siinä se on. Kyllä tää arki on aika unelmaa, sitä ei voi ymmärtää vaan pitää kokee. Saan tyttäreni onnelliseksi ku juttelen ja hassuttelen, se on tärkeetä. Mä annan kaikkeni Nellille ja Veeralle.

Miten osallistut kotitöihin ja lapsen hoitamiseen?
- Osallistun siivoukseen mahdollisemman paljon ja Nellille teen joka päivä ilta- ja aamu pesut, lisäksi vietän Nellin kanssa aikaa.


Luettele 3 hyvää ja 3 huonoa isyydestä?
- En tiedä..

Onko ollut jotain haastavaa/vaikeaa lapsen hoidossa?
- On vaikeeta olla tiukka.

Mikä on lapsi lukusi?
- En kerro.

Kuvaile millainen  Nelli on viidellä sanalla?
- Ihana, kiltti, iloinen ja rakastava lapsi.

Mikä tekee sinusta hyvän isänä?
- Turva.

Mikä yllätti isäksi tulossa?
- Onnellisuuden tunne.

Olitko aina tiennyt, että haluat lapsia?
- Olen.

Onko jotain mitä voisit tehdä toisin isänä?
- Urheilla enemmän, kaikki muut on niinkuin pitää.

Kutsutaanko sua nimellä iskä, isä, isi yms?
- Nelli on kyllä sihissy mulle, mutta mitään selvää sanaa ei tule.

Jos viettäisit koko viikonlopun Nellin kanssa kahdestaan, niin mitä te tekisitte?
- Käveltäis katsellen maisemia ja kertoisin kaikki asiat hänelle niinkuin nyttenkin teen. Leikin ja ottaisin syliin, hämmästelisin Nellin ilmeitä.

Haluatko lisää lapsia?
- Se jääköön salaisuudeksi.



- Veera

torstai 26. maaliskuuta 2015

KUULUMISIA

Meille kuuluu hyvää, tietenkin on ollut välillä kompastuskiviä arjessa mutta muuten meillä menee hyvin! Nelli tosiaan aloitti sen päiväkodin ja kolmannella kerralla neidillä oli ikävä meitä vanhempia, onneksi on mummi siellä töissä niin typy tuntee olonsa turvalliseksi kun on entuudestaan tuttu henkilö vaikka eihän se poista tietenkään sitä vanhempien ikävän tunnetta. Voi pientä!

Sinä päivänä mummi ja Nelli oli jo aamu kuudelta päiväkodissa, eli ovat joutuneet herätä siinä viiden maissa. Päiväkodissa Nelli nukkui kuulemma vaan sen 1h 15min, kotona nukkui toiset päikyt iltapäivästä ja meidän oli pakko herättää Nelli siinä puoli seiskalta illalla ettei mene yöunet. Ei olis pitänyt herättää... Pikkuinen oli niin rättiväsynyt, että purkasi kiukkunsa meihin.

Se veti ensimmäistä kertaa kunnon raivarit, minä ja Makke oltiin suu auki ja mietittiin että ei kyllä oo yhtään Nellin tapaista. Ei kelvannut syli tai ylipäätään lohduttaminen, jäi sohvalle makoilemaan ja itki. Yritettiin piristää Nelliä mutta alkoi vaan entistä enemmän raivota meille, päätettiin että annetaan hänen rauhoittua vähän aikaa yksin. Itku väheni ja mentiin uudestaan Nellin luo, lopulta saatiin tyttö nauramaan. Isi otti Nellin harteillensa ja lähti kiertämään asuntoa ympäri laulaen Elefantti marssia, minä sitten kuljin kaksikon takana ja annoin rytmiä soittimella.

Muutaman kierroksen jälkeen Nelli kyllästyi ja halusi päästä pois isin hartioilta, kun tyttö pääsi lattialle niin jatkui taas itkupotkuraivarit. Päätin laittaa Nellin istumaan potalle ja upottaa hänen jalat vatiin jossa on lämmintä vettä, ei tykännyt. Päättäväisenä Nelli sitten osoitti kylpy ammetta, mä sitten otin tuumasta toimeen ja laitoin hälle kylvyn. Voih, vihdoinkin saatiin pikku mörököllille hymy kasvoille! Viihdyttiin kylvyssä puoli tuntia kunnes neitokainen kyllästyi ja halusi pois.

Yritin saada Nellin syömään kun ei aiemmin suostunut, ei kelvannut edes banaani. Annoin hälle sitten tuttipullon jossa on vettä, jumankekka ku se suuttui. Tuttipullo sai kyytiä, lelut lenteli, Nelli kiersi lattialla huutaen ja hakkasi hampaitaan lattiaa vasten myös puri sohvaa. Soiteltiin vuorot perää meikän äipälle ja yritettiin kysellä neuvoja että miten toimitaan, samat ohjeet tuli mitä jo yritettiin. Sitten mulla välähti idea, laitan tytölle lämmintä maitoa. Annoin pullon ja se kelpasi, lopulta kannoin tytön sänkyyn ja simahti hetkessä. Syy raivoamiselle oli varmaankin, ikävä ja väsy, Nelli osoitti tuntemuksensa sitten tällä tavalla.

Mitäs muuta meille kun vaan raivoamista? No, on meillä opittu hurjan paljon uusia asioita. Nelli on oppinut syömään itse lusikalla, hetken aikaa syö ite kunnes kyllästyy ja heittää lusikan lattialle. Haluaa, että häntä syötetään koska se on nopeampaa myös Nellin ruokavalioon ollaan lisätty leipä. Tietenkin pitää olla pehmeetä koska ei ole vielä kaikki hamput tullut ja pitää olla paloina, ettei käy hullusti. Kylmään maitoon on vielä totuttelemista, mutta eiköhän pikku hiljaa sekin mene alas ilman että joutuu irvistää.

Mummi kertoi, että kun Nelli oli yötä heillä (päiväkodin aamu niin siksi oli mummilla yötä) nii vaippa oli kuiva aamulla ja oli tehnyt sitten heti herättyään pottaan isot pissat. Kotona sitten kans huomattiin, ettei tullut vaippaan yhtäkään pissaa. Mun mielestä on hienoa, että jo pari kertaa vaippa pysynyt kuivana! Pikku hiljaa ne vaipparahatkin säästyy kun Nelli oppii tosi hienosti päiväkuivaksi.

Syömisen ja tämän vaippa uutisen lisäksi meillä on alettu kävelemään! Osataan jo seistä ilman tukea, mutta nyt jopa kävellään välillä ilman tukea, saattaa tulla tosi monta askelta tai sitten vaan pari. Heti kun katsoo Nellii niin pyllähtää kesken kävelyn, ilmeisesti ei saa katsoa neidin kävelyä. Ei mee kyllä kovin kauaan, ku se konttaus on jäänyt unholaan. Sitten saadaankin juosta typyn perässä joka paikkaan. Sitä odotellessa!

- Veera

PS. Sain muuten ton miehen suostumaan haastattelu postaukseen. Haastattelussa käsitellään isyyttä ja oon keksinyt muutaman kysymyksenkin jo, mutta ehkäpä teilläkin on jotain kysyttävää Makkelta? Eli, jättäkää kysymyksenne vaikkapa tähän postaukseen joka liittyy isyyteen! Julkaisen haastattelun tässä lähipäivinä.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

PÄIVÄKODIN LAPSET OVAT PIHALLA TAAS, NE TULIVAT LEIKKIMÄÄN

Täällä maalla ei oo suoraan sanoen Nellille leikkikavereita, naapurin lapset on jo niin isoja. Lohjallekkin on matkaa yli 30km eikä edes omisteta autoa, paitsi silloin tällöin saadaan kyllä auto lainaksi. Syksyllä käytiin Nellin kanssa muskarissa tässä meidän kylällä, harmi vaan että se loppui kokonaan.

Äitini joka on päiväkodissa töissä Lohjalla, saisi järkättyä Nellin samaan päiväkotiin missä äitikin on töissä mutta vaan pienten puolelle. Sovittiin, että Nelli olisi kaks kertaa viikossa siellä hoidossa jotta se saisi oman ikäistä leikki seuraa ja lisäks mä saan levättyä. Idea kuulosti hyvältä, mutta yön aikana mietin sitä uudelleen ja tulin toisiin ajatuksiin.

Mun päähän tuli tsiljoona kyssäriä. Entä jos Nelli ei jaksa valvoa aamu kuudesta siihen kahteentoist asti? Antaako ne lämmintä maitoa ennen päikkäreitä? Saako Nelli nukkuu rattaissa ulkona? Entä miten muut lapset ottavat Nellin vastaan? Mitä jos Nelli vetää samanlaiset show't ruokailusta kuten kotonakin?

Pelottaa, jännittää ja kova stressi. Kai nämä tunnetilat on ihan normaaleita kun esikoinen onkin muualla kuin vaan kotona. Nellihän on vasta vuoden ikäinen joka konttaa ja jokeltelee, ei syö täysin itsenäisesti itse. Miten noin pieni pärjää päiväkodissa? Muiden taaperoiden joukossa! Ei kai Nelli jää jalkoihin kun muut kävelee mut hän ei?

Olin peruuttamassa tätä koko päiväkoti juttua, äiti ehti jo järkätä Nellin pienten puolelle. Mun oli pakko vaan sulatella asiaa ja hyväksyä se tosi asia että mun tytär menee päiväkotiin. Sulattelun jälkeen täyttelin lomakkeita, ostin tossut ja nimikoin vaatteet. Mitä kaikkea sinne sitten tarvii? Ei mitään käryä.

Onneksi äiti kertoi mitä kaikkea laukkuun tulee, vaipatkin käytiin ostamaan sinne. Illan aikana ehdin monesti tarkistaa Nellin laukun että on varmasti kaikki mukana ja kaikki on niinkuin pitääkin. Seuraavaksi pitikin miettiä mitä laittaisi tytölle päälle ja miten laittaisi hiukset, isikin pesi Nellin hiukset edellis iltana.



Päiväkoti aamu koitti, sain onneksi tulla mukaan koko päiväksi. Hoitajat vaikutti todella mukavilta, ottivat meidät hyvin vastaan kuin myös lapsetkin. Nellin ympärille kertyi heti muutama tyttö, siinä ne tuijottelivat toisiaan ja nauroivat. Aika suloista! Olin helpottunut kun päiväkoti päivä lähti käyntiin paremmin kuin osasin kuvitellakkaan, tuntuu että nyt olisi iso taakka pudonnut harteilta.

Hoitajat antoivat Nellille unimaidon ja nukuttivat ulos. Vaikka Nelli heräs jo aamu kuudelta, niin jaksoi yllättävän hyvin valvoa kahteentoista asti, ruokailutkin meni tosi hyvin, mitä nyt pari kertaa muki lens lattialle. Sillä aikaa ku Nelli ja muut lapset nukkuivat päikkäreitä nii otin auton alle ja lähdin keskustaan syömään ja kiertelemään kauppoja.

Perjantaina ku Nelli meni uudestaan päiväkotiin, niin tällä kertaa vaan vein ja hain. Ei ollut moksiskaan kun olin tekemässä lähtöä, jäi innoissaan leikkimään kavereiden kanssa joten voin rauhallisin mielin jättää nyt pienokaisen sinne hoitajien hoiviin. Hain sitten tytön myöhemmin hoidosta, ihmeissään kyllä oli ku ilmestyin paikalle ja sitten ku kerroin että mennään kotiin nii Nelli heittäytyi lattialle ja hoki ei sanaa ja lähti karkuun.. Ei olisi halunut vielä lähteä, taisi olla niin kiva päivä onneks kuitenkin suostui lopulta lähtemään kotiin.

- Veera